Filmikuvaus

Sain keväällä sattuman kaupalla käyttööni 30 vuotta vanhan filmikameran.

Sellaisen, josta olin vähän salaa haaveillutkin, mutta jonka metsästys oli jäänyt taka-alalle. Juuri sellaisen helppokäyttöisen, jolla kuvaaminen ei tuntuisi lainkaan työltä, ei tarvitsisi miettiä asetuksia tai olla ammattivalokuvaaja. Kuvata silkasta ilosta mitä haluaa, vähän miten sattuu, vain yksi, max kaksi kuvaa per tilanne.

Tilasin filmin, kuvasin kesällä sen täyteen, tilasin uuden, ja toista filmiä kuvatessa tajusin, että takeitahan kuvien onnistumisesta ei ole. Toki tarkennuksen ja valotuksen kanssa voi aina olla heittoa, mutta entä jos kamera on jotenkin vaan rikki? Vaikka se toimii ja kuvaa, entä jos sen sisällä on jokin vika, ja kuvat ei onnistu, että kehityksen jälkeen näkyy vaan mustaa? Kuvasin filmin loppuun ja lähetin molemmat kehitettäväksi.

Viime viikolla sain kameraliikkeeltä sähköpostin: “Kuvat ok!” ja linkin skannattuihin kuviin. En oo hetkeen ollut niin innoissani kuin tuona päivänä.

*Oma lempparikuva ekoista filmirullista, niin cool pappa!*

Rakastuin valokuvaamiseen uudelleen. Tai oikeastaan muistin taas, miksi oon alunperin aloittanut kuvaamisen. Palasin siihen vanhaan intohimoon ja paloon, löysin takas ytimeen. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta puhutaan varmaan jostain lapsenomaisesta uteliaisuudesta, luomisen ilosta, innostumisesta, kauneudesta, elämästä ja sen pienistä yksityiskohdista ja hetkistä, jotka (niin kliseistä kuin se onkin) kiitää ohi ja jotka valokuva pysäyttää.

Not to be dramatic, mutta filmikameralla kuvaamisen myötä muistin elämäni tarkoituksen (tai ainakin yhden niistä, kai niitäkin voi olla monia ja ne voi vaihdella elämäntilanteiden myötä). Tajusin/päätin nimittäin joskus parikymppisenä, ehkä valokuvaamiseen juuri uppoutuneena, että mun on tarkoitus löytää ympäriltäni kauneutta ja tuoda sitä esiin. Sitä kaikessa yksinkertaisuudessaan on mun työ valokuvaajana ja sen tarkoitus. Se on mun “miksi”.

Nyt filmin myötä, kun kuvaamisesta poistetaan “työn taakka”, voin tehdä sitä jollain tapaa vapaammin. En valokuvaajana, en ammattilaisena, en muita varten, vaan ihan omana itsenäni, omilla ehdoilla, huvin vuoksi. Iloa, kauneutta, ihmisiä, paikkoja, hetkiä, muistoja! Filmikuvaus on niin kivaa! Ja coolia! Se innostaa! Se tapahtuu tilanteiden ja olosuhteiden armoilla, sulla ei oo muuta vaikutusvaltaa (esim niitä asetuksia) lopputulokseen, kuin vaan sun oma näkemys. Mitä sä huomaat missäkin tilanteessa, mitä sisimmässäs näet ja koet, ja sit talletat sen hetken. Ja se ikuisuudelta tuntuva aika kun odotat filmiä kehityksestä, oot ehtinyt jo unohtaa mitä kaikkea oot kuvannut, ja sit näät kuvat ja ne on onnistunut ja niissä on se filmifiilis, en kestä!!

Samalla kun oikein alleviivaan, miten erillään filmikuvaus on työstä, oon kuitenkin harkinnut ottavani sen osaksi asiakasprojekteja, mahdollisesti pienenä bonuksena normaalin gallerian lisäksi. Siinä on vaan jotain niin coolia ja sellaista fiilistä, mitä ei järjestelmäkameralla tai puhelimella voi luoda, ja ois ihanaa tarjota sitä muillekin. Jos tuun ottamaan filmin osaksi töitä, haluan kuitenkin pitää mukana sen ainutlaatuisuuden, keveyden ja fiiliksen. Suhtaudun (ainakin näin alkuhuumassa) filmiin niin pyhänä, että en halua pilata sitä minkäänlaisella paineella tai kokea sitä suorituksena.

Tai sitten pidän filmin vaan omana harrastuksena. Ehkä annan tänkin tapahtua omalla painollaan, aika näyttää. Sen ainakin tiedän, että filmikamera kulkee jo melko lailla kaikkialla mukana<3

Ja loppuun; if you want to learn what someone loves, watch what they photograph, eli muutama mulle rakas:

Filmikamera: Canon Prima BF-7 35mm, vuodelta 1994

Filmi: Kodak Gold 200-värifilmi (36 kuvaa rullassa)

Odotusajan kuvaus: Emilia&Joel